Viime kesän festivaalia suunnitellessamme koin aavistuksen huonoa omaatuntoa siitä, että valtaosa festivaalin esiintyjistä osoittautui olevan miehiä. Meillähän oli esimerkiksi kokonainen kuorollinen eteläpohjalaista miesvoimaa sekä jazzyhtyeellinen nuoria huippu(mies)muusikoita, ja muissakin tapahtumissa miehet olivat enemmistönä, mitä esiintyjiin tulee. Ja näin vieläpä metoo-aikakautena! Yritin saavuttaa mielenrauhan uskottelemalla itselleni, että festivaalimme on tarkoituskin kulkea omia polkujaan ja todellinen tasa-arvo ei kysele taiteilijan sukupuolta varsinkin, kun itse naisena olen vastuussa puolikkaan festivaalin suunnittelusta.

 

Tätä tekstiä kirjoitan Minna Canthin 175-vuotisjuhlapäivänä. ”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?” kysyi Minna. Vaikka moni asia on tänä päivänä taiteilijan näkökulmasta taatusti paremmin, mietityttää näiden arvojen toteutuminen taidealoilla, nimenomaan organisaatioissa ja yhteisötasolla; yksilötasolla meillä on toki monia kannustavia esimerkkejä. 

 

#Metoo on vihdoin nostanut esiin taidealojen rakenteellista epäsuhtaa sukupuolten välillä useiden kiusallisten tapausten kautta. Musiikin ja varsinkin klassisen musiikin kentällä on silti ollut ihmeellisen hiljaista, vaikka samat ongelmat koskettavat myös meitä. Piirit ovat pienet, ja julkitulo pelottaa. Vastikään toimittajaystäväni Sonja Saarikoski kommentoi Helsingin Sanomissa tuoreen CelloFestin sukupuolijakaumaa kummastuneena: "Miksi 24 sellistin joukosta naisia on vain neljä? Keskustelu ei ole uusi. Viimeksi sama kysymys nousi esiin Paulon kansainvälisen sellokilpailun kohdalla loppuvuodesta. Yhdeksän semifinalistia: naisia yksi. Yhdeksän tuomaria: naisia yksi.” Kyseiset esimerkit eivät millään muotoa vastaa esimerkiksi Sibelius-Akatemiasta valmistuneiden sellistien sukupuolijakaumaa. Surullisinta oli silti huomata, kuinka monet vanhat opiskelukaverimme tuntuivat olevan somessa nyrkit heiluen puolustamassa vallitsevaa tilannetta ja siirtämässä patriarkaalisia valtarakenteita eteenpäin, eivätkä siis halunneet myöntää tätä täysin faktoihin perustuvaa epäkohtaa. Naiset kelpaavat kyllä opiskelijoiksi Suomen ainoaan musiikkikorkeakouluun, mutta tärkeille paikoille esiintyviksi taiteilijoiksi heitä on edelleen vaikea hyväksyä. 1800-luvulla naisille pidettiin sopivana vain opettajan tehtävää. Onko näin edelleen 2000-luvun Suomessa, ainakin mitä tulee omaan soittimeeni, selloon? Korkeimmalla taholla Sibelius-Akatemiassa ei tosin ole edes yhtään naispuolista sello-opettajaa – miehet valitsevat tehtäviin miehiä.

 

Ilokseni voin todeta, että tänä vuonna Soinillisessa kuullaan useita upeita naisia. Ja oikeastaan tajusimme asian vasta, kun taiteilijat oli jo buukattu. Kesän 2019 Soinillisen yhtyeet ovat omilla tavoillaan naisten yhtyeitä, mutta ennen kaikkea ne ovat kukin oman genrensä huippuja. Erityisen hienoa on, että naissolistimme puhuvat ja laulavat kolmella eri kielellä – viulisti Minna Pensola soittaa toki peräti neljällä kielellä. Naisten(kin) äänioikeus tarkoittaa minulle myös vapautta ilmaista itseään omalla tunnekielellä. Suomi on virallisesti kaksikielinen maa, mutta niillä leveyspiireillä, joilla suurimman osan vuotta vietämme, saamen kieli ja kulttuuri ovat vahvasti läsnä. Siksi on todella suuri ilo saada Soiniin saamelaisen äidin ja tyttären perustama palkittu yhtye Solju. Nostamme esiin myös naissäveltäjiä. Suomalainen Kaija Saariaho lienee yksi tunnetuimpia suomalaisia nykysäveltäjiä, Fanny Mendelssohn jäi sen sijaan omana aikanaan veljensä varjoon. Taiteilijatapaamisissa lauantai-illan salakapakassa sekä sunnuntaibrunssilla kuulemme niin ikään naisia: viulisti Minna Pensolaa ja laulaja Emma Salokoskea.

 

Festivaalin keittiössä puhaltavat tänä vuonna uudet tuulet, kun keittiömestari ja musiikin tohtori Jaso Sasaki liittyy Soinillisen tiimiin. Ennen varsinaista festivaalin avauskonserttia päästämme Jason luovuuden valloilleen kylätalo Puuhissa, joka toivon mukaan on todella tänä kesänä valmis! Jaso ideoi myös Salakapakan tarjoilut 20-luvun hengessä, sekä lauantain lounaan ja Söndagsbrunchin.

 

Kaija Saariaho totesi taannoin, että ilman taidetta ja kulttuuria meiltä luhistuu kaikki. Nämä sanat tiivistävät taiteen merkityksen osuvasti. Taide todella kuuluu kaikille ja tavoitteenamme on tehdä siitä yhdessä koettuna helposti lähestyttävää muttei valmiiksi pureskeltua. Taiteen tehtävä on herättää tunteita ja antaa ajattelemisen aihetta. Minna Canth sen jo sanoi: ”Taide pehmentää sydämen, hienontaa luonteen, lauhentaa tavat. Se herättää inhoa raakuuteen, sääliä heikkoja kohtaan, myötätuntoisuutta ja hellyyttä kärsiviin; se avaa silmät kauneutta näkemään ja ihailemaan sielläkin, missä tylsempi mieli huomaa vaan rumuutta. Taide rakastaa elämää, se etsii elämää ja löytää elämää kaikkialta.”

 

-Juuli Holma

Yhteistyökumppanit: Soinin seurakunta, Soinin Sisu, Kyläpääskyt